Johdanto

Mielen tutkiminen – Tieto ja totuus

Tutkimuskohdettamme ihmismieltä ja sen ongelmia voidaan lähestyä karkeasti kahdesta näkökulmasta: tiede tuottaa malleja todellisuudesta, filosofia ja uskonto etsivät totuutta. Länsimainen nykyihminen, fanaattinen tiedeuskovainen, saattaa sekoittaa tieteellisen tiedon absoluuttiseen totuuteen, unohtaen näiden kahden asian perustavanlaatuisen yhteensovittamattomuuden.

Ihminen on läpi kehityksensä kamppaillut mielen ristiriitojen kanssa, ja luonut niiden voittamiseksi tai ratkaisemiseksi mitä yksityiskohtaisimpia malleja ja menetelmiä. Mielenterveysongelmia on ajasta ja kulttuurista riippuen yritetty tulkita pahojen henkien vaikutuksena, jumalan rangaistuksena, pahuutena, tyhmyytenä, huonon vanhemmuuden seurauksena ja perinnöllisinä vikoina. Meidän aikanamme erityisesti perinnöllisyystiede kukoistaa. Biologista lähestymistapaa on helppo myydä, sillä se kuulostaa niin yksinkertaiselta: ihmisen kaikkien tuskien syy sijaitsee tavalla tai toisella rumiissa, ja mielen ongelmat voidaan lääkitä pois tai leikata irti kuin kystat tai kasvaimet. Tämäntyyppinen yksinkertaistava näkökulma tuo mukanaan sen vaaran, että tietty keskeinen kysymys jää pimentoon, nimittäin mikä on yksilön itsensä paikka ja rooli mielensä kehittymisessä. Tieteellisen, objektivoivan lähestymistavan seurauksena on sekä ihmisen vapauttaminen vastuusta että hänen asettamisensa lapsen asemaan.

Vanhahtava, joskin yhä yllättävän yleinen tieteellinen lähestymistapa, empirismi, on myös yksinkertaisin ja naiivein. Se olettaa luonnollisen, vakaan ja säännöllisen järjestyksen, joka on havaitsijasta riippumaton. Tieteen tehtävänä on pääasiallisesti havainnoida ja löytää. Äärimmäinen päämäärä on nimetä asiat. Radikaalisti vastakkaisen, nominalistisen lähestymistavan mukaan maailmassa ei ole ennalta olemassa olevaa järjestystä, vaan me itse luomme ja asetamme sen. Tämä asettaminen tapahtuu loppujen lopuksi aina samalla tavalla, nimeämällä. Tämän näkökulman laajentaminen johtaa solipsismin äärimmäisyyksiin ja jopa nihilismiin, jossa mikään ei ole varmaa ja jokainen sana voi merkitä mitä tahansa. Tämä puolestaan johtaa loppujen lopuksi maailman itsensä olemassaolon kieltämiseen. Vaatimattomampi versio nominalismista uskoo, että tiede voi esittää vain tulkintoja ja malleja todellisuudesta ja testata niiden ennustuskykyä. Tieteellinen edistys on sitä, että yhden mallin korvaa toinen, jonka oletetaan olevan lähempänä todellisuutta sillä hetkellä. Joka tapauksessa malli on malli eikä sen enempää. Nykytiede nojaa nominalismin uuteen versioon: rakennamme konstruktioita ja malleja todellisuudesta ja yritämme vahvistaa empiirisesti niiden vaikutuksen ja kantaman.

Koska tieteessä ollaan tekemisissä subjektiivisesti määräytyvien järjestelmien kanssa, tieteen tekeminen vaatii jatkuvaa huomion keskittämistä intersubjektiivisuuteen eli subjektien välisiin suhteisiin. Juuri tämä määrää tieteellisen järjestelmän yleistettävyyden. Lyhyesti sanottuna tieto-opillisesta näkökulmasta varmuus ei löydy objektin vaan subjektin puolelta ja siten pääasiassa subjektien tieteellisestä yhteisöstä, konventiosta.

Erilaiset psykoanalyyttiset teoriat tarjoavat vaihtoehtoisia näkökulmia mielen rakentumiseen, toimintaan ja häiriöihin. Sigmund Freud tarjosi alusta asti vivahteikkaamman näkökulman: sekä taipumukset että ympäristötekijät vaikuttavat mielen kehitykseen, mutta myös ihmisellä itsellään on jonkinlainen valinnan elementti. Alunperin Freudin kehittämä psykoanalyysi on jakautunut useisiin koulukuntiin, joiden välillä on merkittäviä eroja. Tärkeimpiä suuntauksia ovat klassisen viettiteorian ohella egokeskeinen egopsykologia, ihmissuhdekeskeinen objektisuhdeteoria, semioottinen lacanilainen psykoanalyysi sekä neurotieteellinen neuropsykoanalyysi. Psykoanalyyttista ajattelua käyttäytymistieteeseen ja biologiaan integroi kiintymyssuhdeteoria.

Psykoanalyytikoista sekä Freud että Jacques Lacan tutkivat ihmisolentoa ennen kaikkea olentona, joka manipuloi symboleita ja on niiden vaikutuksen alainen. Kaikissa muodoissaan tiede on ennen kaikkea symbolinen systeemi, jonka kautta voimme tutkia niin sanottua todellisuutta. Kuten Lacanin diskurssiteoria asian ilmaisee, tieto on termi, kun taas totuus on positio, ja kummallakin on oma täysin eri toiminta-alueensa. Tieto on kumulatiivista, yleistettävää, siirrettävissä ja pyrkii kohti täydellistymistä. Totuuden rekisterissä ei ole kumulatiivisuutta: koko historia osoittaa, että ihmiskunta painiskelee uudelleen ja uudelleen samojen kysymysten kanssa ja että vastaukset näihin kysymyksiin palaavat uudelleen eri nimisinä saavuttamatta koskaan lopullista johtopäätöstä. Näin ollen tiedon toinen piirre, yleistettävyys, puuttuu täysin totuuden rekisteristä. Neljäs piirre taas palaa vastakohdakseen: totuuden rekisterissä epätäydellisyydestä tulee rakenteellisesti määrättyä. Sanat ja niin ollen tieto jäävät aina puutteellisiksi perimmäisen totuuden tavoittamiseksi. Oppiminen ja tieto kuuluvat tieteeseen, totuus piilee etiikan alueella. Vaikeudet alkavat siitä, kun nämä kaksi sekoitetaan keskenään.

Mielen patologian diagnostiikka ja hoitaminen

Psykopatologia on oppi mielenterveyshäiriöiden eli psyykkisten häiriöiden ilmenemismuodoista. Psykiatria lääketieteen erikoisalana tutkii ja hoitaa mielenterveyden häiriöitä.

Psykopatologisen tutkimuksen lähestymistapoja ovat biologinen, psykoanalyyttinen, behavioraalinen ja kognitiivinen paradigma. Biologisen paradigman mukaan psyykkiset häiriöt ovat seurausta epänormaaleista somaattisista, biologisista tai ruumiillisista prosesseista. Poikkeavaa käyttäymistä kutsutaan patologiaksi, joka luokitellaan eli diagnosoidaan oireiden avulla. Behavioraalisen paradigman edustajat uskovat poikkeavan käyttäytymisen kehittyneen ehdollistumisen tai mallintamisen kautta. Kognitiivisen paradigman lähtökohtana on kokemuksien mentaalinen strukturointi. Ajatusten oletetaan toimivan voimakkaina vaikuttimina tunnetilojen syntymiseseen. Poikkeavan käyttäytymisen pääasiallisina vaikuttimina nähdään toimimattomat ajatusprosessit ja irrationaaliset tulkinnat. Kognitiivinen paradigma on usein hyvin lähellä behavioraalista paradigmaa, jolloin voidaan puhua kognitiivis-behavioraalisesta lähestymistavasta.

Psykiatriassa yleisimpiä lähestymistapoja ovat biologinen, psykologinen ja sosiaalinen lähestymistapa. Kaikkia näkökulmia yhdistelevä biopsykososiaalinen näkemys on tällä hetkellä Suomessa yleisimmin hyväksytty ja useimmat mielenterveystyön ammattilaiset hyödyntävät sitä käytännössä työssään. Lähestymistavoille on tyypillistä, että psyykkisen kehityksen ja häiriöiden taustalla nähdään usean edellä mainitun tekijän yhteisvaikutus ja hoidossa pyritään mahdollisuuksien mukaan integroituun hoitoon. Tutkitusti tehokkaita hoitomuotoja ovat muun muassa kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia, interpersoonallinen psykoterapia, psykodynaaminen lyhytpsykoterapia, psykoedukatiivinen perheterapia ja ratkaisukeskeinen terapia yhdistettynä tarvittavaan lääkitykseen.

Joka tapauksessa psykopatologian diagnostiikka on yhä lääkärien käsissä, ja hoitoon sovelletaan useimpien häiriöiden osalta farmaseuttista hoitoa. Kysymys kuuluu, voiko mielenterveyden ongelmia diagnosoida ja hoitaa lääketieteen metodein? Psykoanalyytikko Paul Verhaeghen mukaan lääketieteellinen ja psykodiagnostiikka ovat jopa toistensa vastakohtia. Ensinnäkin lääketieteellinen diagnostiikka keskittyy havaittavissa ja mitattavissa olevien yksiselitteisten merkkien (oireiden) jäljittämiseen. Kliininen psykologinen diagnostiikka tutkii puolestaan merkkejä tai oireita, jotka jäävät avoimiksi tulkinnalle. Lääketieteessä liikutaan sairauden ja terveyden kentällä, kun taas psykopatologiassa on ennemminkin kyse normaaliudesta tai epänormaaliudesta. Lääketieteessä sairauden ja terveyden välinen ero voidaan mitata ja yleistää, mutta psyykkinen normaalius ja epänormaalius ovat aina suhteellisia ja täten ainutlaatuisia.

Mielenterveyden häiriöiden diagnosointi perustuu pääasiassa Yhdysvaltain psykologiyhdistyksen APA:n kehittämän eri koulukunnista riippumattoman diagnoosijärjestelmän DSM-manuaaliin (Diagnostic and Statistic Manual of Mental Disorders). Suomessa käytetty WHO:n tautiluokitusjärjestelmän ICD-luokitus (International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems) on mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden osalta pääosin yhteneväinen DSM:n kanssa. Oireluokituksista löytyy kuitenkin merkittäviä eroavuuksia, esimerkiksi persoonallisuushäiriöiden ryhmittelyssä.

APA:n tarkoituksena oli alunperin perustaa diagnostinen järjestelmä, joka perustui yksinomaan luotettavalle havainnoinnille. Ei-teoreettinen, deskriptiivinen (kuvaileva) ja kategorisoiva lähestymistapa ei kuitenkaan ole toiminut toivotulla tavalla. Toistaiseksi ilmestymättömässä, uudessa DSM-V:ssä kuvailevan lähestymistavan ongelmallisuus on huomioitu, ja rakenteellinen näkökulma on läsnä huomattavammin kuin koskaan. Objektisuhdeteoreettinen rakenteellinen lähestymistapa on hyväksytty perustaksi persoonallisuushäiriön yleiselle määritelmälle, koska sen ei ole todettu olevan ristiriidassa kognitiotieteellisen tutkimuksen havaintojen kanssa.

ICD-10-luokitus (F-koodi)

F00-09
Orgaaniset syndroomat
F10-19
Alkoholin ja huumeiden käytöstä aiheutuneet syndroomat
F20-29
Psykoottiset syndroomat
F30-39
Affektiiviset syndroomat
F40-49
Hermostolliset ja stressistä aiheutuneet syndroomat
F50-59
Käyttäytymishäiriöt fyysisin oirein
F60-69
Persoonallisuushäiriöt

DSM-IV-luokitus

Akselit
Akseli I Akuutit tilat (masennus, psykoosi, bulimia jne.)
Akseli II Pitkäaikaiset häiriöt (persoonallisuushäiriöt)
Akseli III Somaattiset sairaudet (ruumiilliset)
Akseli IV Psykososiaaliset ongelmat
Akseli V Yleinen toimintakyky
Luokitus (Akselit I-II)
Sopeutumishäiriöt Dissosiaatiohäiriöt Ahdistuneisuushäiriöt
Syömishäiriöt Impulssikontrollin häiriöt Mielialahäiriöt
Psykoottiset häiriöt Seksuaalihäiriöt Unihäiriöt
Somatoformiset häiriöt Persoonallisuushäiriöt

Paul Verhaeghe: Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä, Apeiron 2010

 

Wikipedia (/ICD) (/Psykiatria) (/Psykopatologia)

 

Psychnet

Kognitiivisen paradigman lähtökohtana on kokemuksien mentaalinen strukturointi. Ajatusten oletetaan toimivan voimakkaina vaikuttimina tunnetilojen syntymiseseen. Poikkeavan käyttäytymisen pääasiallisina vaikuttimina nähdään toimimattomat ajatusprosessit ja irrationaaliset tulkinnat. Kognitiivinen paradigma on usein hyvin lähellä behavioraalista paradigmaa, jolloin voidaan puhua kognitiivis-behavioraalisesta lähestymistavasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: