Nuoruusiän persoonallisuuspatologia

Nuoren persoonallisuuspatologia

Nuoruusiän persoonallisuuden arvioinnissa tärkeintä on erottaa, liittyvätkö nuoren ongelmat nuoruuteen normaalina kehitysvaiheena, neuroottiseen kehitykseen, psykoosiin vai vakavaan persoonallisuuspatologiaan. Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa nuorella voi esiintyä moninaisia psyykkisiä oireita. Psykoanalyyttikko Otto Kernberg jakaa psykopatologian oireneurooseihin ja persoonallisuuspatologiaan. Jälkimmäisessä voidaan erottaa neuroottinen, rajatilainen ja psykoottinen persoonallisuuden organisaatio.

    Kernbergin objektisuhdeteoreettisen näkemyksen mukaan tärkein määrittävä tekijä eri asteisten persoonallisuushäiriöiden ja patologioiden erotusdiagnostiikassa on identiteetin integraatio. Nuoren henkilön kohdalla on tärkeää erottaa toisistaan identiteettikriisi ja identiteettidiffuusio. Nuoren identiteettikriisi tarkoittaa sitä, että nuoren nopeasti muuttuva minäkäsitys eroaa suuresti siitä, mikä on muiden pysyvä käsitys hänestä. Sitä vastoin identiteettidiffuusiossa nuoren käsitys itsestä ja merkittävistä toisista ei ole integroitunut. Identiteettidiffuusio perustuu tavallisesti eriytymis- ja yksilöitymiskehityksen ratkaisemattomuuteen. Se saattaa olla olemassa koko lapsuusajan, mutta lapsuuden jäsentyneet ympäristön suojaavat toiminnat estävät yleensä sen oireita ilmenemästä ennen kuin suojaava rakenne höltyy nuoruusiän kehityksen aikana.

    Identiteettidiffuusion havaitseminen on ensimmäinen askel arvioitaessa nuoren luonnepatologian vakavuutta. Arviointi tapahtuu haastattelun avulla, jossa nuorta pyydetään kertomaan itsestään. Identiteettidiffuusion tapauksissa vastaus on useimmiten ristiriitainen ja kaoottinen, eikä näillä potilailla ole reflektiokykyä, joka auttaisi heitä tiedostamaan välittämänsä kuvan kaoottisen luonteen. Joskus syndrooma ilmenee myös tiukkana kiinnipitämisenä sosiaalisista normeista, joko perheen vaatimuksista tai nuorisoryhmän kulttuurisista kliseistä. Lisäksi identiteettidiffuusiosta kärsivän nuoren kuvaus itsestään on ristiriidassa hänen haastatteluissa esiin tulevan vuorovaikutuksensa kanssa. Itsekäsityksen arviota täydennetään tarkastelemalla, kuinka jäsentyneen kuvan nuori on rakentanut merkittävistä toisista ihmisistä. Näiden kuvien hajanaisuus näkyy nuoren kyvyttömyydessä välittää haastattelijalle elävä ja kokonainen kuva elämänsä tärkeimmistä ihmisistä. Persoonallisuuden rakenteeltaan neuroottiset nuoret kykenevät kuvaamaan huomattavan syvällisesti kaikkien niidenkin persoonallisuuksia, joiden kanssa heillä on kiihkeitä henkilökohtaisia konflikteja. Sitä vastoin identiteettidiffuusiosta kärsivät nuoret eivät kykene välittämään kuvaa heille läheisistä ihmisistä.

    Identiteettidiffuusion eli identiteetin integraation puutteen toteaminen johtaa rajatilatasoisen persoonallisuuden organisaation diagnoosiin, mikä voidaan varmistaa arvioimalla superegon toimintaa. Normaalin identiteetin rakentumisen keskeinen seuraus on superegon kypsyminen. Tämä tarkoittaa varhaisen superegon esiasteiden integroitumista myöhempien prosessien kanssa. Superegon kypsyminen on monimutkainen prosessi, jossa varhaisen vainoavan superegon ja myöhemmin syntyneen idealisoivan superegon esiasteet yhtyvät oidipaalisen, realistisen superegon kerrostumiin. Edellä mainittua kehitystä täydentävät vieläkin myöhemmät superegon yleistämisen, abstrahoitumisen ja yksilöitymisen prosessit. Normaalin identiteetin rakentumattomuus häiritsee edellä mainittuja prosesseja ja saa aikaan superegon monenasteista kypsymättömyyttä.

    Identiteettidiffuusion vallitessa nuoren kyky sitoutua sellaisiin arvoihin, jotka eivät liity kapeaan ja suoraan narsistiseen tyydytykseen, on heikko. Tällaisia arvoja ovat ystävyys, lojaliteetti, rehellisyys, taide, kulttuuri ja ideologiat. Mitä kypsymättömämpi superego, sitä epäsosiaalisempaa on käyttäytyminen, jota on arvioitava joko sopeutumisena tiettyyn sosiaaliseen alaryhmään tai yksilöllisenä ilmiönä. Normaalisti integroituneeseen superegoon kuuluu myös kyky romanttiseen idealisaatioon ja rakastumiseen. Se, että rakastumista ei ole tapahtunut nuoruusiän varhais- tai keskivaiheessa, ei vielä kuitenkaan ole merkki superegon patologiasta.

    Tietyt piirteet, jotka ovat aikuisilla yleensä merkki vakavasta luonnepatologiasta, eivät ole niin merkityksellisiä nuoruusiässä. Ensinnäkin aikuisiän rajatilapersoonallisuudelle tyypillisten primitiivisten puolustusmekanismien (lohkominen, primitiivinen idealisaatio, devaluaatio, projektio ja projektiivinen identifikaatio, kieltäminen, omnipotenssi jne.) olemassaololla tai dominoivuudella on paljon vähemmän diagnostista merkitystä nuoruusiässä. Nuoren puolustusmekanismit tulevat esille diagnostisten haastattelujen alkuvaiheissa, mutta primitiiviset defenssit vähenevät kuitenkin ahdistuksen hälvetessä, jos kyseessä on neuroottinen persoonallisuusorganisaatio.

    Kaikki tähän mennessä mainitut kriteerit auttavat erottamaan neuroottisen persoonallisuusorganisaation rajatilaorganisaatiosta. Realiteettitestauksen kriteeri sen sijaan auttaa erottamaan rajatilan psykoottisesta persoonallisuusorganisaatiossa (ks. psykoosit).

    Narsistisen patologian diagnostiikka nuorella

    Narsistinen persoonallisuushäiriö on kaikkein yleisimpiä persoonallisuuden häiriöitä. Yleissääntönä on, että mitä vakavampi narsistinen luonnepatologia on, sitä aikaisemmin se on havaittavissa. Narsistisen persoonallisuushäiriöstä kärsivillä lapsilla saattaa olla kouluvuosina vakavia ongelmia kotona ja koulussa. Vallankäyttöön ja alistumiseen perustuvat valikoivat suhteet ja suuruusfantasiat korvaavat tavalliset ystävyyssuhteet. Lapset yrittävät pitää perheessä yllä omnipotenttia kontrollia eivätkä siedä sitä, että he eivät ole hallitsevia hahmoja tai huomion keskipisteenä. Kyvyttömyys olla kiitollinen ja vastavuoroisessa suhteessa sekä sitoutua ei-narsistisesti tyydyttäviin objektisuhteisiin erottaa lapsuuden patologisen narsismin normaaleista infantiileista narsistisista asenteista.

    Vasta nuoruusiässä ilmenevät patologisesti narsistiset tapaukset eivät ole niin vakavia kuin lapsuudessa diagnosoidut tapaukset. Varhaisaikuisuudessa patologia nousee esille kyvyttömyytenä solmia intiimejä rakkaussuhteita ja epäonnistumisina opinnoissa ja työssä. Narsistisen psykopatologian syntymisen ajankohta on siis suoraan verrannollinen häiriön vakavuuteen. Sama havainto koskee rajatilarakenteita.

    Narsistisella persoonallisuushäiriöllä on tiettyjä erityispiirteitä, jotka auttavat erottamaan sen laajasta rajatilatasoisten persoonallisuusrakenteiden joukosta. Narsistisen persoonallisuuden identiteettidiffuusiossa minäkäsitys on näennäisesti hyvin rakentunut. Se on kuitenkin patologinen, grandioottinen itsekäsitys, johon merkittävät muut ihmissuhteet eivät ole integroituneet. Narsistisille persoonallisuushäiriöille on tyypillistä, että siitä kärsivät henkilöt eivät pysty kokemaan myötätuntoa tai sitoutumaan lojaaleihin ystävyyssuhteisiin. Heidän ihmissuhteitaan hallitsee tietoinen tai piilotajuinen kateusväheksyminen ja hyväksikäyttö. He tuhoavat symbolisesti kaiken, mitä he saavat muilta, eivätkä pysty luottamaan kehenkään. Patologinen, grandioottinen itse ilmenee näillä nuorilla äärimmäisenä itsekeskeisyytenä. Heidän suuruudentuntoiset fantasiansa ilmenevät usein ekshibitionistisina piirteinä, ylemmyydentuntoina, piittaamattomuutena ja rajallisten kykyjen kanssa ristiriidassa olevina korkeina tavoitteina. Heidän ihailun tarpeensa on kohtuuton, mikä saattaa tulla tulkituksi riippuvuudeksi. Narsisistisista persoonallisuushäiriöistä kärsivät eivät pysty tuntemaan kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka täyttävät heidän tarpeensa – tässä he eroavat riippuvaisista henkilöistä. Narsistisen nuoren tunne-elämän ja minäkokemuksen ohuus heijastuu usein tyhjyyden ja kyllästymisen tunteena ja ärsykkeiden nälkänä.

    Narsistisesti persoonallisuushäiriöisten nuorten hallitsevana oireena on merkittävä epäonnistuminen koulussa. Oppimisen prosessi nimittäin häiritsee heidän fantasiaansa siitä, että he tietävät jo kaiken, tai että he voivat imeä itseensä automaattisesti tietoa vain olemalla kosketuksissa informaation kanssa. Jos narsistinen nuori on hyvin älykäs, hän saattaa olla erinomainen oppilas niin kauan kuin hänen ei tarvitse ponnistella oppiakseen. Usein tällaisille nuorille ovat ominaisia loistavat suoritukset heille helpoissa aineissa ja täydellinen epäonnistuminen aineissa, joissa he eivät loista ponnistelematta – he kokevat ponnistelun ja sen herättämän kateuden loukkaavan itsetuntoaan.

    Narsistisen persoonallisuuden pääoireet eivät aina ole helposti havaittavaissa narsistisissa nuoruusikäisissä potilaissa, joiden pintakäyttäytyminen saattaa vaihdella suuresti. Tyypillisissä tapauksissa potilaan asenne on ylemmyydentuntoinen ja itsevarma, käyttäytyminen lumoavaa, mukaansatempaavaa ja viekottelevan ystävällistä. Epätyypillisissä tapauksissa käyttäytymistä leimaa kuitenkin ahdistus, jännittyneisyys, epävarmuus ja arkuus – nämä nuoret pelkäävät, etteivät heidän ihailluksi tulemisen toiveensa toteudu. Itse asiassa useimmat narsistiset potilaat kärsivät epävarmuuden puuskista, jolloin he saattavat aktivoida puolustukseksi aran ulkokuoren, joka suojaa heitä pettymyksiltä narsistisissa odotuksissa. Paremmin toimivilla potilailla selvin piirre on toisinaan tietynlainen sovinnainen jäykkyys, joka korvaa ihmissuhteiden, ideoiden ja arvojen normaalin syvyyden.

    Rajatilatasoisen persoonallisuuden rakenteen integroitumattomuus korostuu narsistisessa patologiassa, koska superegon esiasteiden (egoideaalin) idealisoiva kerrostuma sulautuu patologiseen grandioottiseen itseen. Tällainen tiivistymä saa aikaan eräänlaisen väärän identiteetin rakentumisen ja edistää minän vahvuutta, kykyä sietää ahdistusta, impulssien hallintaa ja sublimaatiokykyä, mikä saa nämä potilaat toimimaan näennäisesti paremmin kuin tavalliset rajatilapotilaat. Egoideaalin sulautuminen itseen johtaa sisäistettyjen objektisuhteiden heikentymiseen ja vähentyneeseen kykyyn sitoutua ei-narsistisiin objekteihin. Sulautuminen estää myös normaalin superegon kypsymistä. Verraittain lievissä tapauksissa tämä ilmenee lapsenomaisten arvojen säilymisenä (fyysinen vetovoima, omistaminen jne.) Superegon rakentumattomuutta kuvastaa myös kyvyttömyys kokea normaaleja surureaktioita ja pyrkimys reagoida käyttäytymisen tai arviointikyvyn virheisiin vakavilla mielialan vaihteluilla eriytyneen itsekritiikin asemasta. Käyttäytymisen itsesäätelyn pohjana on pikemminkin häpeän välttäminen kuin syyllisyys.

    Vakavammissa tapauksissa superegon kehittymättömyys ilmenee epäsosiaalisena käyttäytymisenä. Narsistisen persoonallisuushäiriön, epäsosiaalisen käyttäytymisen, egon sietämän aggression ja paranoidisen suuntautumisen yhdistelmä muodostaa pahanlaatuisen narsismin syndrooman, joka on kaikkein vakavin narsistisen persoonallisuushäiriön muoto. Se on kuitenkin vielä psykoterapeuttisesti hoidettavissa. Tapaukset, joissa superegon patologia ulottuu vielä syvemmälle, jopa superegon toimintojen täydelliseen puuttumiseen asti, muodostavat ahtaassa mielessä epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön (vastakohtana DSM-luokittelusysteemin epätarkemmalle määritelmälle).

    Otto Kernberg: Severe Personality Disorders, Yale 1986

    Vastaa

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

    %d bloggers like this: