Psykoanalyysin juuret – viettiteoria ja egopsykologia

• Klassinen freudilainen viettiteoria
• Egopsykologia

Kuten johdannossa todettiin, ei ole olemassa yhtä “psykoanalyyttista teoriaa”, vaan psykoanalyysi jakautui jo Sigmund Freudin aikana eri koulukuntiin, joiden näkemykset eroavat tänä päivänä huomattavasti toisistaan. Koulukunnat jakavat kuitenkin muutamia perusoletuksia, kuten tiedostamattomien prosessien merkittävän roolin ihmismielen toiminnassa, puolustusmekanismien rakentumisen tietyssä järjestyksessä, torjunnaksi kutsutun mekanismin olemassaolon sekä oletuksen mielen epigeneettisestä rakentumisesta: mielen varhaisemmat kehitysvaiheet luovat perustan myöhemmälle kehitykselle, ja kaikki mielen kerrostumat vaikuttavat läpi elämän. Kaikki näistä oletuksista ovat saaneet vahvistusta tieteellisistä tutkimuksista.

Freud oli alansa pioneeri, ja sen tähden monet hänen yksittäisistä tutkimuksistaan olivat alustavia. Freudin teorioita on testattu myöhemmin perusteellisesti, ja odotetusti niistä osa on vahvistettu ja osa todistettu vääriksi.

Klassinen freudilainen viettiteoria

Sigmund Freudin alkuperäinen persoonallisuuden kehitystä koskeva teoria oli biologiasta johdettu malli, joka painotti viettiprosessien keskeisyyttä ja analysoi ihmistä tietyssä järjestyksessä ruumiillisen nautinnon keskuksesta toiseen (oraalinen-anaalinen-fallinen-genitaalinen) etenevän kehityksen valossa. Oli esitetty, että varhaislapsuudessa ihmisen luontaiset taipumukset suuntautuvat perusselviytymiseen liittyviin kysymyksiin. Nämä kysymykset koetaan aluksi vanhempien hoivan kautta syvän aistillisessa muodossa ja myöhemmin fantasioina syntymästä, kuolemasta ja vanhempien välisestä seksuaalisesta siteestä.

Vauvat, ja niin ollen myös aikuisen persoonallisuuden infantiilit puolet, nähtiin estottomina aistillisen tyydytyksen tavoittelijoina, jotka erosivat yksilöllisesti viettiensä voimakkuudessa. Asianmukainen hoiva nähtiin herkkänä tasapainoiluna tarpeellisen tyydytyksen ja turvan antamisen sekä kehitykseen kuuluvien turhaumien toteuttamisen välillä, jotta lapsi oppisi vähitellen korvaamaan mielihyväperiaatteen realiteettiperiaatteella.

Viettiteoria sisälsi oletuksen, että jos lapsi oli joko liian turhautunut tai liian tyydyttynyt jossakin varhaisessa psykoseksuaalisessa vaiheessa, hän tulisi fiksoitumaan tämän vaiheen ongelmiin. Luonteen nähtiin ilmaisevan tämän fiksaation pitkäaikaisia vaikutuksia. Jos aikuisella henkilöllä oli depressiivinen persoonallisuus, hänen katsottiin joutuneen laiminlyödyksi tai ylihemmotelluksi ensimmäisenä puolenatoista elinvuotenaan. Jos hänoli pakkomielteinen, oletettiin ongelmien juontuvan anaaliseen kehitysvaiheeseen, ikävuosien 1½ ja 3 välille. Jos henkilö oli luonteeltaan hysteerinen, hän oli kokenut laiminlyöntiä tai ylistimuloivaa viettelyä (tai molempia) ikävuosien 3 ja 6 välille sijoittuvassa fallisessa vaiheessa. Fallinen vaihe tuli myöhemmin tunnetuksioidipaalisena vaiheena, koska sille tyypilliset sukupuoliseen kilpailuun liittyvät ongelmat ja fantasiat muistuttivatantiikin Kreikan Oidipus-tarua. Myöhemmin diagnooseja tarkennettiin muun muassa määrittämällä, oliko luonnefiksaatio oraalis-riippuvainen vai oraalis-aggressiivinen, anaalis-pidättävä vai anaalis-hallitsematon, varhainen vai myöhäinen oraalinen, anaalinen tai fallinen, ja niin edelleen.

Jottei tämä yksinkertaistettu selostus kuulostaisi täysin kuvitteelliselta, on painotettava, että teoria ei ollut pelkkä Sigmund Freudin kuumeisen mielikuvituksen luomus, vaan sitä tukeva ja innoittava todistusaineisto kasvoi kasvamistaan sekä Freudin itsensä että hänen kollegoidensa tutkimusten myötä. Viettiteoreettisen persoonallisuusdiagnoosin kehitys saavutti lakipisteensä Wilhelm Reichin (1933) teoksen Character Analysis myötä. Yritys ymmärtää luonnetta pelkästään fiksaation perusteella osoittautui lopultakin puutteelliseksi. Vaikka viettiteoriaan perustuvaa fiksaatiomallia ei ole koskaan hylätty täysin harhaanjohtavana, sitä on täydennetty muilla näkökulmilla, joissa on enemmän selitysvoimaa.

Viettiteoria on jäänyt vaikuttamaan jossain määrin psykodynaamiseen ajatteluun, jossa psykopatologia ymmärretään kehityksen viivästymänä tai tiettyyn vaiheeseen liittyvänä konfliktina. Vaikka enää harvat analyytikot pelkistävät kaikki luonteen ilmiöt klassiisiin viettikategorioihin, useimmat hyväksyvät kehitysvaiheteoreettisen oletuksen. Pyrkimykset rakentaa uudenlaista kehitysvaihemallia, esimerkiksi Daniel Sternin teoria (1985), on otettu vastaan mielenkiinnolla.

1950- ja 60-luvuilla Erik Eriksonin psykoseksuaalisten vaiheiden uudelleenmuotoilu saavutti valtavasti huomiota. Hän täydensi Freudin teoriaa nimeämällä varhaiset vaiheet uudelleen, ottaen huomioon sekä niihin liittyvät interpersoonalliset että intrapsyykkiset tehtävät. Eriksonin työtä pidetään tavallisesti perusmallina egopsykologiselle traditiolle. Oraalista vaihetta alettiin ymmärtää siihen liittyvän kokonaisvaltaisen riippuvuuden kautta, ja sen päämääräksi katsottiin perusturvallisuuden muodostuminen. Anaaliseen vaiheeseen puolestaan liittyi pyrkimys autonomian saavuttamiseen. Tähän vaiheeseen katsottiin nyt kuuluvat rakon ja suolen hallinnan opettelun lisäksi joukko muita haasteita, jotka koskivat lapsen itsekontrollin kehitystä sekä perheen ja yhteiskunnan vaatimusten käsittelyä. Oidipaalivaihetta taas pidettiin kriittisenä aloitekyvyn muodostumiselle ja kyvylle tuntea mielihyvää rakkausobjekteihin samaistumisesta. Lisäksi Erikson venytti kehitysvaiheideaa koko elämänkaaren kattavaksi.

1950-luvulla Harry Stack Sullivan tarjosi toista vaiheteoriaa, joka painotti viestinnällisiä tavoitteita, kuten puhetta ja leikkiä viettityydytyksen sijaan. Eriksonin tapaan hän uskoi persoonallisuuden jatkavan kehitystään ja muuttumistaan pitkälle ensimmäisen kuuden vuoden jälkeen.

Margaret Mahlerin eriytymis-yksilöllistymisprosessin kehitysvaiheita ja niiden alavaiheita koskevat teoretisoinnit 1960- ja 70-luvuilla olivat edistysaskel persoonallisuuden kehitysprosessien käsitteellistämisessä. Hänen teoriansa paikannetaan yleisesti objektisuhdeteorian piiriin, mutta sen implisiittiset oletukset fiksaatiosta viittaavat Freudin malliin. Mahler kumosi Freudin kaksi ensimmäistä kehitysvaihetta, oraalisen ja anaalisen, ja korvasi ne ajatuksella lapsen siirtymästä n. 6 viikon suhteellista autismista (epätietoisuus toisten olemassaolosta) seuraavat kaksivuotta kestävään symbioottiseen yhteyteen, joka sisälsi erilaisia alavaiheita, ja lopulta suhteelliseen psykologiseen eriytymiseen ja yksilöllistymiseen. Mahlerin ajatukset otettiin vastaan innolla, sillä ne sisälsivät tuoreita tapoja ymmärtää potilaiden ”juuttumista” tiettyyn vaiheeseen.

Monet nykyajan kommentaattorit muistuttavat toisinaan, että taipumus ymmärtää ongelmia kehitysnäkökulmasta lähentelee reduktionismia ja saa vain kyseenalaista tukea kliinisiltä ja empiirisiltä todisteilta (mm. Kernberg 1984). Tästä huolimatta terapeuttien taipumus nähdä psykologiset ilmiöt tiettyihin kehitysasteisiin liittyvien ongelmien jäänteinä pitää pintansa. Teoria universaalista kehityskaavasta ei ehkä ole riittävä selitys erilaisten persoonallisuustyyppien tai -patologioiden olemassaololle, mutta useat kliinikot pitävät sitä välttämättömänä osana kokonaiskuvaa.

Egopsykologia

Julkaisussaan Ego ja Id (1923) Freud esitteli rakenteellisen mallinsa, ja uusi teoreettinen aikakausi sai alkunsa. Analyyttisten tutkijoiden kiinnostus siirtyi tiedostamattoman sisällöstä niihin prosesseihin, joilla nämä sisällöt pidettiin poissa tietoisuudesta.

Freud käytti termiä Id kuvaamaan sitä mielen osaa, joka sisältää primitiiviset vietit, impulssit, primitiiviset halut, toiveen ja pelon yhdistelmät sekä fantasiat. Id tavoittelee ainoastaan välitöntä tyydytystä ja on arkikielellä ilmaistuna täysin itsekäs, toimien mielihyväperiaatteen mukaan. Kogniitivisesti katsottuna id on esiverbaalinen ja ilmaisee itseään kuvin ja symbolein. Lisäksi se on esilooginen, minkä vuoksi se eitunne aikaa, kuolevaisuutta, rajoitteita tai kahden vastakohdan yhtäaikaisen olemassaolon mahdottomuutta. Freud kutsui tätä unien, vitsien ja hallusinaatioiden kielessä säilyvää primitiivistä kognition muotoa primaariprosessiajatteluksi.

Id on täysin tiedostamaton. Sen olemassaolo ja voima voidaan kuitenkin päätellä sen johdannaisista, kuten ajatuksista, toiminnoista ja tunteista. Freudin aikana oli voimassa yleinen ajatus siitä, että modernit, ”sivistyneet” ihmiset olivat rationaalisia olentoja, jotka olivat edenneet kehityksessä kauas ”alempien” eläinten ja ei-länsimaisen ”villi-ihmisten” yläpuolelle. Freudin painottama eläimellisyys oli yksi niistä syistä, minkä vuoksi hänen teoriansa tyrmistyttivät niin monia viktoriaanisella ja post-viktoriaanisella aikakaudella.

Ego oli Freudin termi niille funktioille, jotka pyrkivät sopeutumaan elämän vaatimuksille ja etsimäänsosiaalisesti hyväksyttäviä keinoja käsitellä idin haluja. Egon kehitys jatkuu läpi elämän, mutta on kaikkein nopeinta lapsuudessa. Ego toimii realiteettiperiaatteen mukaan ja tuottaa sekundaariprosessiajattelua (loogista ja realistisesti suuntautunutta kognitiota). Siten se toimii välittäjänä idin vaatimusten ja realiteettien ja etiikan välillä. Egolla on sekä tietoisia että tiedostamattomia puolia. Tietoiset puolet muistuttavat sitä, mihin usein viittaamme termeillä ”minä” tai ”itse”, kun taas tiedostamattomiin puoliin liittyy defensiivisiä prosesseja kuten torjuntaa, rationalisaatiota ja sublimaatiota. Rakenteellinen teoria antoi analyyttisilleterapeuteille uuden kielen eräiden luonnepatologian tyyppien kuvaamiseen; jokaisen ihmisen katsottiin kehittävän tietynlaiset egon defenssit, jotka toimivat lapsuudenaikaisissa olosuhteissa, mutta saattoivat johtaa myöhemmällä iällä epäonnistuneeseen sopeutumiseen.

	Primaariprosessiajattelu	Sekundaariprosessiajattelu
Syntyperä	Biologinen, geneettinen	Kulttuurinen, opittu
Ohjaava periaate	Nautintoperiaate	Realiteettiperiaate
Ilmeneminen	Uni, psykoottinen regressio, mystinen hurmiotila jne.	Valve, arki
Yhtymäkohtia	Regressio minän palveluksessa: fantasia, leikki, luova toiminta, seksuaalisuus, uskonto jne.

Eräs tämän rakenteellisen mallin tärkeistä puolista sekä diagnoosin että terapian kannalta on sen luoma kuva egosta, jonka toimintojen kirjo ulottuu syvän tiedostamattomista täysin tietoisiin reaktioihin. Havaittiin, että psykoanalyyttisen hoitoprosessin aikana tietoinen ja rationaalinen ”tarkkaileva ego” (observing ego) kykeni liittoutumaan terapeutin kanssa useampien itsen puolten ymmärtämiseksi, kun taas ”kokeva ego” (experiencing ego) keskittyi aistimaan tilannetta vaistomaisemmin. Tätä egon ”terapeuttista jakautumista” (Sterba, 1934) pidettiin tarpeellisena terapian onnistumisen kannalta. Jos potilas ei kyennyt puhumaan tarkkailevasta asemasta vähemmän rationaalisista tunnetason reaktioista, oli terapeutin ensisijaisena tehtävänä auttaa potilasta tämän kyvyn kehittämisessä. Tarkkailevan egon olemassaolo tai poissaolo sai merkittävää diagnostista arvoa, sillä sellaista oiretta tai ongelmaa, joka oli ego-dystoninen (tarkkailevalle egolle ulkoinen), pidettiin helpompana ja nopeampana hoitaa kuin sellaista ego-syntonista ongelmaa, jota potilas ei koskaan ollut tunnustanut. Tämä näkemys on jäänyt elämään analyyttiseen diagnostiikkaan.

Hyödyllinen psykoanalyyttinen käsite ”egon vahvuus” (ego strength) on johdettu egon perusroolista todellisuuden havaitsijana ja siihen sopeutujana. Se tarkoittaa yksilön kykyä hyväksyä tosiasiat, vaikka se olisi äärimmäisen epämiellyttävää, ilman turvautumista primitiivisiin defensseihin kuten kieltämiseen. Psykoanalyyttisen kliinisen kehityksen kuluessa muotoutui erottelu primitiivisten ja kypsien defenssien välille. Alkukantaisia defenssejä luonnehtivat psykologinen välttely tai epämiellyttävän todellisuuden radikaali vääristyminen, kun taas kypsemmät defenssit merkitsivät parempaa sopeutumista realiteetteihin.

Toinen tärkeä egopsykologisesta liikkeestä syntynyt kliininen oletus oli usko siihen, että psykologinen terveys ei koostunut ainoastaan kypsistä defensseistä, vaan myös kyvystä käyttää useita erilaisia defenssejä (Shapiro, 1965). Käsitteet, kuten persoonallisuuden jäykkyys ja ”luonnepanssari” ilmentävättätä käsitystä, jonka mukaan emotionaalinen joustavuus on osa mielenterveyttä.

Freud kehitti termin superego kuvaamaan sitä itsen osaa, jolla oli persoonallisuuden organisaatiossa valvojan rooli etenkin moraalisesta näkökulmasta. Karkeana synonyymina omatunnolle superego on se itsen osa, joka kannustaa ihmistä tekemään parhaansa ja kritisoi häntä silloin, kun hän ei yletä standardeihinsa. Superego on osa egoa, joskin se koetaan egosta erillisenä. Freud uskoi superegon muodostuvan pääasiallisesti oidipaalisen jakson aikana vanhempien arvoihin samaistumisen kautta, mutta myöhemmät analyytikot pitävät sen alkuperää paljon varhaisempana.

Superego on egon lailla osittain tietoinen ja osin tiedostamaton. Jälleen nähtiin prognostista arvoa sillä, kokiko potilas liiallisen rankaisevan superegon ego-dystonisena vai ego-syntonisena.

Myös superegon käsite osoittautui kliinisesti hyödylliseksi. Kun terapian pyrkimyksenä oli aikaisemmin ollut ainoastaan tiedostamattoman tiedostaminen, tuli rinnakkaiseksi terapeuttiseksi tavoitteeksi asiakkaan superegon muokkaaminen. Tavallinen terapiatavoite oli etenkin 1900-luvun ensimmäisellä puolikkaalla auttaa potilaita uudelleenarvioimaan ylenmääräisen ankarat moraaliset vaatimuksensa. Psykoanalyysi ei ollut liikkeenä hedonismia painottava, mutta epäinhimillisen ankaran superegon muokkaaminen oli yksi sen toistuvista tavoitteista. Pyrkimyksistä ymmärtää idin toimintoja ja tuoda yksilön tiedostamatonelämä päivänvaloon oli vain vähän hyötyä, jos potilas reagoi tähän ”paljastamiseen” turmeltuneisuutensa todistamisena.

Egopsykologian saavutukset defensseiksi kutsuttavien prosessien kuvailemisessa ovat keskeisiä luonnediagnoosille. Ajatusta siitä, että egon päätarkoitus oli puolustaa itseä joko sisäsyntyiseltä (id), ulkoiselta (ego) tai syyllisyyteen liittyvältä (superego) ahdistukselta, on käsitelty yksityiskohtaisimmin Anna Freudin (1936) teoksessa Ego ja defenssimekanismit.

Sigmund Freudin alkuperäisiin ajatuksiin kuului havainto siitä, että ahdistusreaktiot aiheutuivat defensseistä, erityisesti torjunnasta (motivoitunut unohtaminen). Torjuttujen tunteiden katsottiin aiheuttavan purkautumaan pyrkivää sisäistä jännitystä, joka koettiin ahdistuksena. Kun Freud siirtyi rakenteelliseen teoriaan, hän muutti mieltään ja esitti päinvastoin torjunnan reaktiona ahdistukseen, ja että se oli vain yksi niistä lukuisista keinoista, joilla ihminen yritti välttää sietämätöntä irrationaalista pelon tunnetta. Hän alkoi käsittää psykopatologian tilana, jossa defenssit eivät olleet onnistuneet, jossa ahdistus jatkui sen luonnollisesta käsittelystä huolimatta tai jossa ahdistukseen reagoiva käyttäytyminen oli itsetuhoista.

Nancy M. Williams: Psychoanalytic Diagnosis: understanding personality structure in the clinical process, The Guilford Press 1994