Mielen kehitys

Eriytyminen

Eriytymättömyys – rajaton mielihyvän maailma

Kun puhutaan lapsen psyykkisestä kokemusmaailmasta, puhutaan uskomuksista eikä tiedosta. Kehityksen varhaisimpia vaiheita on vaikea ymmärtää siksi, että aikuisen on vaikea eläytyä esimentaaliseen ja esisubjektiiviseen olemiseen.

Tähkä (2001) edustaa kantaa, jonka mukaan vastasyntyneen olemassaolo on vielä puhtaasti fysiologista: lapsen kokemilla aistimuksilla ei vielä ole psykologista sisältöä tai merkitystä. Psykoanalyyttisen teorian piirissä eriytymistä edeltävää kokemusmaailmaa yritetään joskus selittää subjektiivisen kokemisen kautta, mitä ilmiötä Tähkä kutsuu ”primaarisen itsen myytiksi”. Tästä ”virheestä” kertovat esimerkiksi kleinilainen osaobjektin käsite, hyvin varhaisen ahdistuksen, introjektion tai projektion olettaminen, hymyreaktioiden tulkitseminen sosiaalisina tai usko siihen, että psykoottinen potilas voidaan tavoittaa empaattisten tulkintojen kautta.

Tähkän edustaman näkemyksen mukaan ihmislapsi ei siis alunperin koe affekteja tai tunteita, vaan orgaanista ahdistusta (Mahler, 1952) ja orgaanista helpotusta (Tähkä, 1994). Näin häiritsevät aistimukset eivät pääsisi täyttämään vauvan mieltä,  eikä hän myöskään tarvitsisi alkukantaista psyykkistä ärsykesuojaa.  Tähkä lainaa mielen kehityksen kuvauksessa useita Spitzin (1965) ajatuksia.

Psyykkinen kokeminen ja alkeellinen mieli alkavat kehittyä yksinkertaisten muistijälkien, representaatioiden muodossa. Subjekti ja objekti eivät ole vielä erottuneet lapsen kokemusmaailmassa, joten kokeminen on täysin eriytymätöntä. Vähitellen representaatioaines kerääntyy kokemusmaailmaan ja alkaa eriytymisessä ryhmittyä sisäpuolen ja ulkopuolen, itsen ja objektin muotoon. Eriytyminen ei todennäköisesti tapahdu vaiheittain, vaan pikemminkin kehityksellisenä hyppäyksenä suhteellisen nopeasti ensimmäisen vuoden jälkipuoliskolla. Sen osoituksena lapsi alkaa vierastaa ihmisiä.

Mielen syntyä edistää se, että vauvaan keräytyvä fysiologinen jännitys ei voi purkautua täysin ruumiillisesti, vaan sen on ilmeisesti lauettava osin inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Aluksi jännityksen purkautuminen koetaan orgaanisena helpotuksena, hieman myöhemmin psyykkisenä ”eriytymättömänä tyydytysmielihyvänä” ja edelleen myöhemmin vuorovaikutuksellisena tyydytyksenä.

Ensimmäiset merkitykset ja muistijäljet syntyvät ilmeisesti fysiologisesta helpotuksesta ja siihen liittyvistä aistimuksista. Todennäköisesti myös myöhemmät representaatiot edustavat tällaisia tyydytyskokemuksia. Monet psykoanalyyttiset tutkijat olettavat, että myös kivuliaita fysiologisia kokemuksia tallentuu lapsen representaatiomaailmaan, mutta Tähkä ei pidä tätä motivoituna. Hänen mukaansa vain jännityksen purkaminen on vauvalle elintärkeää ja siten myös kaikki informaatio sen edellytyksistä, kun taas negatiivisista muistoista ei ole vielä jännityksen purkamisen kannalta hyötyä. ”Vasta kun on olemassa joku, joka pettyy jonkun tai jonkin suhteen eriytyneessä kokemusmaailmasssa, voi frustraatio representoitua psyykkisesti.” Näin vauvan alkuperäinen muistojen maailma on ”täysin hyvä”.

Sen sijaan ahdistava jännityksen kasvu aktivoi tyydyttävät muistot ”hallusinaatioina”. Tähkän mukaan fysiologiset ahdistustilat motivoivat erilaisia ehdollisia refleksejä ahdistuksen välttämiseksi, ja nämä voivat luoda perustan ja taipumuksen psykosomaattiselle oireilulle myöhemmin elämässä. Edellisiä käsityksiä tukee Tähkän mukaan se, että vauvan ja äidin välisen vuorovaikutuksen häiriöt ensimmäisen puolen vuoden aikana tulevat ilmi lapsen fysiologisina häiriöinä ja somaattisena oireiluna. 

Ensimmäiset psyykkiset helpotuksen kokemukset syntyvät todennäköisesti jäsentymättöminä vauvan suuontelossa. Keräytyvät muistot laajenevat sekä määrällisesti että laadullisesti (eri aistien välittäminä). Kun lapselle on rakentunut miellyttävä muisto ihmiskasvoista, hän voi reagoida kasvoihin hymyllä, kuitenkin ilman kokemusta ulkopuolisesta objektista.

Koska representaatiot ovat ennen eriytymistä hajanaiset ja toisiinsa sekoittuneet, ei Tähkän mukaan voi olla edes ”osaitseä” kokemassa joidenkin teoreetikkojen olettamia osaobjekteja. Jotkut uskovat psykoottisten kokemusten todistavan osaobjektien olemassaoloa, mutta psykoosissa sirpalemaiset kokemukset edustavat jo muodostuneita mutta regressiossa hajonneita itse- ja objektirepresentaatioita. Siten psykoottinen kokeminen ei ole yhtäläistä mieleltään eriytymättömän vauvan kokemisen kanssa. Tähkä kiistää myös projektion vauvalla, koska eriytymätön mieli ei voi kokea rajaa sisä- ja ulkopuolen välillä eikä siten projisoida epämiellyttäviä kokemuksia pois itsestään rajan taa.

Ydinrakenteet – mielen ensimmäiset säätelevät rakenteet

Tähkä näkee mielen kokonaan psyykkisistä representaatioista muodostuneena kokemuksellisena ja funktionaalisena rakenteena, joka  syntyy ja kehittyy käsittelemään viettienergiaa ja toteuttamaan lajin ja yksilön potentiaaleja vuorovaikutuksessa yksilön ja objektien välillä. Mielen rakennetta voidaan näin tarkastella elementteinä ja ryhmittyminä makrotasolta rakenteellisiin ytimiin saakka.

Mielen ydinrakenteet muodostuvat ensimmäisistä orgaanisista helpotuksen tunteista. Koska näiden muistojen palauttamisella hallusinaation muodossa voidaan viivyttää viettijännityksen purkamista ne toimivat ensimmäisinä, heiveröisinä säätelevinä rakenteina. Mitä enemmän muistijälkiä tyydytystä edeltävistä aistimuksista on kertynyt, sitä kauemmin on mahdollista ylläpitää tyydytyksen illuusiota.

Ensimmäiset häiriöt mielen rakentumisessa vaikuttavat liittyvän tyydyttävien kokemusten määrälliseen tai laadulliseen puutteellisuuteen. Tähkä pitää tyydytystä korvaavien rakenteiden puutteita keskeisenä skitsofreeniselle psykoosille ominaisessa regressiossa.

Jos tyydytyksen muistoja ei ole määrällisesti riittävästi, myös myöhemmin kehittyvät ”hyvät” itse- ja objektirepresentaatiot jäävät hauraiksi. Toinen tärkeä seikka on tyydytysten ennakoitavuus: jos tyydytyskokemukset ovat sattumanvaraisia, yritykset korvata niitä hallusinaatioilla raukeavat jatkuvasti tyhjiin ja representaatiot menettävät merkityksensä eli dekatektoituvat. Tässä tapauksessa vaikka representaatiomaailma olisi runsas, se jää kateksin eli sidotun energian riittämättömyydessä epäluotettavaksi ja epätoivoiseksi. Kolmas merkityksellinen asia on tyydytysten laadullinen johdonmukaisuus. Tämän vuoksi olisi tärkeää, ettei lapsen hoitaja vaihtuisi varhaiskehityksen aikana.

Kaikkein tärkeintä myönteiselle kehitykselle on kuitenkin representaatioiden synkronisoituminen äidin ja lapsen suhteessa. Tämä tapahtuu äidin täydentävien vasteiden välityksellä. Täydentävät vasteet ovat niitä tunteita ja toiminnan yllykkeitä, jotka heräävät reaktiona toisen ihmisen sanallisesti tai sanattomasti ilmaisemiin tarpeisiin. Täydentävät vasteet eivät tarkoita samaa kuin empaattiset vasteet, sillä empatia ei ole mahdollinen informaation lähde vielä eriytymättömässä vaiheessa olevan lapsen kokemusmaailmassa. Täydentävä reagoiminen jatkuu kuitenkin ihmissuhteissa läpi elämän, ja on erityisen hyödyllinen työkalu vaikeasti häiriintyneiden psykoterapiassa. Ilmiö tunnetaan Winnicotin käsittein myös ”primaarina maternaalisena omistautumisena”  ja ”holding-käyttäytymisenä” (Winnicot, 1965), sekä erityisesti kiintymyssuhdeteoriassa ”virittäytymisenä”. Kaiken edellisen varaan rakentuu lapsen perusturvallisuus.

Eriytyminen – jakautuminen itseen ja objektiin

Eriytyminen voi käynnistyä, kun muistojen varasto on tarpeeksi runsas ja monipuolinen. Eriytymiseen valmistavat erityisesti sellaiset havainnot, jotka ennakoivat tyydytystä (esim. lähestyvä hoitaja) ja altistavat lapsen toisiaan seuraavien kokemusten peräkkäisyydelle ja suhteelle. Kun lapsi havaitsee itkunsa yhteyden tyydytyksen saamiseen, itkusta tulee merkityksellistä ja ensimmäinen itsekokemuksen ydinrakenne. Itku representoituu siis positiivisena ja mahtavana tyydytyksen tuottajana. Kun itku osoittautuu aktiivisuudessaan paremmaksi tyydytyksen hankinnan välineeksi kuin passiivinen hallusinointi, eriytyminen voi alkaa.

Itse- ja objektirepresentaatiot alkavat ryhmittyä ytimien ympärille, jotka ovat itkevä ydinitse ja itkulla hallittu tyydyttävä objekti. Tämä itsekokemus on hyvin hauras, eikä se kestä turhaumia. Erilaisen alkuperänsä takia itsen ydin ei liity olemassa oleviin tyydyttäviin ja eriytymättömiin representaatioihin, vaan pysyy erillisenä. Myöhemmin tyydyttävät representaatiot alkavat eriytyä ja integroitua itseen ja objektiin.

Tallentuneiden representaatioiden jakautuminen itseen ja objektiin synnyttää mielikuvat mahtavasta itsestä, jonka kaikki tarpeet tulee ja voidaan tyydyttää, ja objektista, joka kykenee tyydyttämään itsen täydellisesti. Toisin sanoen mielikuvat ovat ”kokonaan hyviä” ja omnipotentteja eli kaikkivoipia. Ne ovat todennäköisesti luonteeltaan epätarkkoja ja täysin ruumiillisia, ”ruumis-itse” (Freud, 1923) ja ”ruumis-objekti”.

Itsekokemuksen ytimessä on kuitenkin kivun ensimmäinen psyykkinen representaatio, jonka koettiin pystyvän tuomaan paikalle tyydytyksen. Koska itse ja objekti voidaan kokea aluksi vain täydellisen tyydyttävinä, jokainen turhautuminen muodostaa uhkan niiden koetulle olemassaololle. Eriytymisen jälkeen suurin uhka kehittyvälle mielelle on ”täysin hyvän” objektin mielikuvan tuhoutuminen, koska samalla tuhoutuisi myös kokemus itsestä ja seuraisi psyykkinen kuolema. Tätä mielikuvaa mielen on suojeltava kaikin keinoin.

Vietit – purkautumaan pyrkivää energiaa

Tähkän näkemyksen mukaan vietti vaikuttaa välttämättömältä kvantitatiivisena käsitteenä, mutta sekavalta ja epäloogiselta, jos sille annetaan laadullisia ominaisuuksia, päämääriä ja merkityksiä. Näin ymmärrettynä vietti on yksinkertaisesti elävän ihmisorganismin energiaa, jota voidaan mitata vain määrällisesti. Elämän prosessit tuottavat sitä koko elämän ajan ja se on jatkuvasti uusiutuvaa, kasautuvaa ja pakottavaa. Tähkä pitääkin oletusta päämääriä sisältävistä ”elämänvietistä” ja ”kuolemanvietistä” kestämättöminä, sillä vietti saa libidinaalisen tai aggressiivisen laatunsa vasta kanavoituessaan mielen ainutlaatuisten rakenteiden kautta. Objektiin sidotun energian määrä (kateksin voimakkuus) ilmenee vastaavasti mielen tasolla objektia kohtaan koetun myönteisen tai kielteisen tunteen voimakkuutena.

Tähkä kuvaa, kuinka purkautumista vaativa viettienergia panee liikkeelle kaikki lajille tyypilliset ”ohjelmoinnit” ja potentiaalit erilaisissa vuorovaikutuksissa. Yksi tällainen ihmislajille tyypillinen ominaisuus on edellä kuvattu ”representoimisen kyky” (Loewald, 1971), joka palvelee säätelevien rakenteiden kehittymistä ja tyydytyksen varmistamista niiden avulla.

Aggressio

Koska aggressio ei Tähkän mukaan ole itsenäinen vietti, se voi ilmetä psyykkisesti vasta, kun turhautumisesta tulee motivoitua. Aggressio psyykkisenä kokemuksena näyttääkin syntyvän samanaikaisesti itsekokemuksen kanssa: alkeellinen itse vaikuttaa kokevan viettijännityksen kasaantumisen aggressiona silloin kun se ei onnistu hankkimaan tyydytystä. Aggressio koetaan sekä tunnetilana että vahvana toiminnan yllykkeenä.

Turhauman hetkellä  aggressio tulvii kokemusmaailmaan ja tuhoaa tyydyttävän objektin mielikuvan, ja samalla mahtava itsekokemus dekatektoituu ja häviää. Lapsen  turhautumisen sietokyky on eriytymisen varhaisissa vaiheissa vielä äärimmäisen matala, ja jokainen objektin menetyksen kokemus vaarantaa koko eriytyneen kokemuksen.

Koska aggressio on riippuvainen itsekokemuksen tilasta ja liittyy kyvyttömyyteen hallita ja tuottaa tyydytystä, se on aina ”narsistista raivoa” (Kohut, 1962). 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: