Lacanilainen psykoanalyysi

Lacanilaisen psykoanalyysin peruskäsitteet

Lacanilainen psykoanalyysi ammentaa ideansa mm. Ferdinand de Saussuren kielitieteestä. Koulukunnan perusti ranskalaisen lääkäri Jacques Lacan. Lacanilaisen psykoanalyysin keskeisiä käsitteitä ovat reaalinen, imaginaarinen ja symbolinen rekisteri, jotka korvaavat Freudin esittämän kolmijaon (id, ego, superego). Todellisuus on pohjimmiltaan reaalinen, kielen tavoittamattomissa, kun taas ihmistietoisuus ja sen synnyttämä kielellinen ajattelu ja puhe kuuluvat symbolisen piiriin.

Lacanin peilivaiheteorian mukaan lapsen peilaussuhde hoitajaan on myöhempien samaistumisen perusta. Sen klassinen esitys kertoo 6–18 kuukauden ikäisestä lapsesta, joka näkee ja tunnistaa itsensä peilistä saaden näin minuutensa itsensä ulkopuolisesta kuvasta. Näin ihmisen minuus rakentuu aivan alusta asti vieraannuttavan peilautumisen kautta: minä on toinen. Seuraava vaihe kehityksessä on symbolinen kastraatio eli falloksesta luopuminen, mikä tarkoittaa lacanilaisessa käytössä eräänlaista kaikkivoipuuden harhasta luopumista. Kieli, tietoisuus ja kulttuuristuminen liittyvät kiinteästi kastraatiovaiheeseen.

Lacanin mukaan ihmisen olemista puhuvana olentona leimaa poissaolo, joka johtuu kielellisen kuvauksen puutteellisuudesta. Uskonnot, taiteet ja filosofiat vaalivat symbolisesti tätä ei-mitään omilla erityisillä tavoillaan. Lacanin käsite objekti pikku a merkitsee subjektin korvautuvaa halun kohdetta, joka sisältää aina jotain reaalista, mikä ei tule kielen piiriin. Lacanin teoria keskittyy pikemmin Toiseen kuin egoon. Hän on jyrkästi niin sanottua egopsykologiaa vastaan. Lacanin mukaan on eettisesti kyseenalaista asettaa terapian lähtökohdaksi ihmisen sopeutuminen ympäristöön. Ihmisen kysymys omasta identiteetistään on muovautunut useassa rekisterissä, jotka eroavat toisistaan olemuksellisesti. Lacanilaisittain ihmisen identiteetti muodostuu ja on olemassa suhteessa Toiseen (toinen ihminen, kieli, kulttuuri). Tällaisia suhteessa olemisen tapoja ja subjektirakenteita voidaan erottaa kolme erilaista: neuroottinen, psykoottinen ja perverssi rakenne.

Identiteetin kehitys

Separaatio, vieraantuminen ja symbolinen kastraatio

Identiteetti koskee sitä tapaa, jolla psykologinen todellisuus syntyy. Mieli muuntaa reaalisen nk. faktoiksi, tosiasioiksi, jotka subjekti on tehnyt itselleen suhteessaan Toiseen. Näin kuvattuna psyykkinen identiteetti on suureksi osaksi tiedostamaton edustuksellinen rakennelma, joka esittää sekä subjektin että Toisen identiteetit, kuten myös näiden kahden välisen suhteen. Tätä suhdetta kutsutaan perustavaksi fantasiaksi eli fundamentaalifantasiaksi. Identiteetti ja subjektinkehitys tapahtuvat takautuvuuden mekanismin kautta. Syntymähetkestä alkaen ei ole ennalta olemassa olevaa identiteettiä, vaan lähtökohtina ovat mielihyvän ja mielipahan keholliset kokemukset yhdistettynä tiettyihin perinnöllisesti määräytyneisiin kognitiivisiin ja funktionaalisiin mahdollisuuksiin. Identiteetin perustava kerros muodostuu siitä toisen esittämästä kuvasta, jonka lapsi sisäistää ja joka muodostaa perustan minälle.

Ihmisen kehityksen lähtökohtana on alkuperäinen mielipahan kokemus, joka on seurausta sisäisestä tarpeesta (esim. nälkä ja jano) johtuvan jännitteen kerääntymisestä, mikä johtaa siihen, että ärsykkeet ylittävät nk. ärsykesuojat, kuten fyysisessäkin loukkaantumisessa. Lapsen reaktio tällaiseen tilanteeseen muodostaa perustan kaikille myöhemmille ihmissuhteille. Hätätilanteessa avuton lapsi kääntyy toisen puoleen itkemällä, ja toisen oletetaan pitävän huolta sisäisen jännitteen lieventämisestä. Lapsi vastaanottaa ensimmäiseltä toiselta kaikki ensisijaiset kuvat ja sanat sisäiselle kokemukselleen. Fyysinen kipu muuntuu psyykkiseksi kivuksi sillä hetkellä, kun toinen ei vastaa, ja sisäinen jännite jää ratkaisematta. Tämä mielipahan tai separaation kokemus koetaan alunperin ahdistuksena. Lapsi ei kuitenkaan reagoi objektin poissaoloon tai menetykseen vain ahdistuksella; identiteetti tulee toiselta, ja jos tämä toinen katoaa, identiteetti hajoaa. Näin ollen sisäisen jännitteen epämiellyttävä lisääntyminen yhdistetään ulkoiseen toiseen. Koska toinen ei voi koskaan vastata vietin jännitteeseen täysin, toisen riittämättömyys näyttää olevan aina ensimmäinen asia, jota syytetään, jos jokin menee sisäisesti pieleen.

Separaation kanssa samanaikaisesti alkaa toinen tärkeä prosessi identiteetin muodostumisessa, nimittäin vieraantuminen. Primitiivinen minä kohtaa ulkomaailman ja sisäistää osia siitä. Mielihyvän ja mielipahan kokemus johtaa alkuerotteluun. Solun lailla subjekti pitää ulkomaailmasta tulevan miellyttävän osan sisällään, jolloin minä ja mielihyvä ovat synonyymejä, ja epämiellyttävä aines sysätään takaisin ulkopuolelle. Kun ihminen omaksuu kielen, hän saa tähän tarkoitukseen käyttöönsä torjunnan, toisin sanoin signifioijien (merkitsijöiden) poissysäämisen, jonka seurauksena niistä tulee tiedostamattomia. Toisen esittämät signifioijat mahdollistavat sen, että subjekti ottaa välimatkaa ja erottautuu. Identiteetin ensimmäiset kerrokset tulevat siis ulkopuolelta. Tämä tulee esiin tavassa, jolla kehittyvä minä alunperin kuvaa itseään kolmannessa persoonassa. Minä-muodon käyttö alkaa vasta myöhemmin, jolloin myös kieltäminen alkaa. Se tapa, jolla tämä tapahtuu, osoittaa suuntautumista kohti itsenäisyyttä: kyseessä on aina Toiselle suunnattu kieltäminen, eikä lapsi halua enää vain otta Toiselta asioita itseensä. Tämä asema voidaan saavuttaa vain sen jälkeen, kun riittävä turvallisuudentunne on omaksuttu. Alkuperäisestä separaatioahdistuksesta pitää päästä yli, jotta sen vastakohta – itsenäisyyden halu – voisi ilmaantua.

Toisen ja viidennen ikävuoden välillä tapahtuu joukko muutoksia, joilla on valtava merkitys lapsen identiteetin muodostumiselle. Kieli ja isän symbolinen funktio tuovat mukanaan eron kahden sukupuolen ja sukupolven välillä. Tuloksena on subjektin kyky etäännyttää itsensä ja pohtia omaa identiteettiään ja toisen identiteettiä. Neljävuotias ja sitä vanhempi lapsi kykenee erottamaan nykyisen ja aikaisemmat peilikuvat toisistaan. Tämän takia omaelämäkerrallinen ja pysyvä tunne identiteetistä alkaa 4-5 vuoden iässä.

Ei ole sattumaa, että tämä myöhempi kehitys sattuu yhteen oidipaalisen ajanjakson kanssa. Oidipaalinen rakenne kirjoittaa uudelleen alkuperäisen eroahdistuksen niin, että tämä ensisijainen vuorovaikutus laajenee suhteisiin ensimmäisen ja toisen Toisen kanssa, ja tämä tapahtuu kaiken lisäksi (yleensä) sukupuolieron sisäpuolella. Nimenomaan tämä uudelleenkirjoittaminen mahdollistaa separaation alkuperäisen eroahdistuksen tuollapuolen. Isän symbolisessa funktiossa onkin isän todellisen hahmon sijaan kyse kielen ja symbolisen rakenteen yhdistelmästä vastakohtana kuvalle ja imaginaariselle suhteelle. Lapsi voi nyt nähdä itsensä sekä ensimmäisen että toisen Toisen katseen ja sanojen kautta. ”Kuka minä olen suhteessa niin ensimmäisen Toisen kuin toisen Toisenkin haluun, ja minkä aseman otan näiden kahden välillä?” Lacanille tunnusmerkillinen elementti kaikessa tässä on symbolinen fallos. Fallos viittaa tässä halun uneksittuun, tavoittamattomaan loppupisteeseen, siihen mikä ratkaisisi lopulta puutteen. Isän vain oletetaan pitävän hallussaan tätä fallosta.

Oidipaalinen rakenne muuttaa eroahdistuksen toissijaiseksi ja osittaiseksi signaaliahdistukseksi. Lacanilla ajatus kastraatiosta saa merkityksen, joka menee freudilaisen kirjaimellisen tulkinnan tuolle puolen: imaginaarinen kastraatio tuo mukanaan ahdistuksen siitä, ettei toisen fallista halua kyetä tyydyttämään. Tällainen ”kastraatio”-ahdistus toimii toissijaisena ahdistuksena tai signaaliahdistuksena, koska itsessään se on jo taustalla olevan ensisijaisen ahdistuksen puolustusprosessi. Tämän prosessoinnin kautta alkuperäinen ahdistus saa takautuvasti toisen merkityksen. Se ei enää koske eroahdistusta sellaisenaan, vaan pikemminkin ahdistusta siitä, että on passiivisessa asemassa, ja että joutuu takaisin aikaisempaan tilanteeseen, jossa oli riippuvainen Toisesta. Tästä hetkestä alkaa ihmisen halu itsenäistyä, ja tähän liittyy ahdistus Toiseen yhdistetyksi jäämisestä.

Freudilaisesta näkökulmasta ensimmäisen ja toisen Toisen olettaisi olevan äiti ja isä, mutta Lacanin teoria on monimutkaisempi ja siinä otetaan jonkin verran etäisyyttä Freudin patriarkaalisesta mallista. Lacanilaisittain ensimmäinen Toinen on ruumiin Toinen, ja toinen Toinen on lain ja tiedon Toinen. Kumpaakaan ei ole pakko paikantaa yhteen ainoaan konkreettiseen hahmoon. Ensimmäisen Toisen ei myöskään tarvitse olla biologisesti nainen ja toisen Toisen mies. Oleellista on siirtymä kaksijakoisesta subjektin ja Toisen välisestä suhteesta kolmiorakenteeseen, mikä mahdollistaa subjektille objekti pikku a:n dialektiikan siirtämisen ensimmäiseltä toiselle Toiselle.

Yllä kuvattu vieraantumisen ja separaation prosessi seuraa Toisen jakautumista ensimmäiseen ja toiseen Toiseen. Subjekti omaksuu identiteetin ja siihen liittyvän jakautumisen sekä ruumiin tasolla (ensimmäinen Toinen) että tiedon ja auktoriteetin tasolla (toinen Toinen). Se, kuinka ensimmäinen Toinen vastasi omaan haluunsa, määrää sekä sukupuoli-identiteetin sisällön että laajemmin sen, millainen on subjektin suhde nautintoon. Tämä muodostaa perustan minäideaalille ja määrittää sitä, kuinka subjektin täytyy nähdä itsensä peilissä. Sama pätee subjektin suhteeseen lakia ja auktoriteettiä kohtaan. Klassisesta näkökulmasta löydämme tästä kohtaa yliminän (superego) muodostumisen. Tätä ei voida erottaa edellisestä, sillä minäideaali ja yliminä lävistävät jatkuvasti toisensa, aivan kuten subjektin asemat suhteessa nautintoon ja lakiin tekevät. Näin sekä sukupuoli- että sukupolvi-identiteetit muodostetaan vieraantumisen ja separaation pyörämäisen liikkeen kautta.

Defenssit ja oireet

Aivan identiteetin muodostumisen alusta asti nk. defenssimekanismit toimivat subjektin ja Toisen välisessä kehittyvässä suhteessa. Näin alkukantainen minä puolustaa itseään kiihtymistä vastaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että subjekti puolustaa itseään sellaisia havaintoja ja signifioijia vastaan, jotka toisivat mukanaan mielipahaa.

Ensisijainen defenssi sijaitsee sanallisen ja esisanallisen välisellä rajalla ja määrää subjektin rakenteen. Tämä defenssi on suunnattu ensi sijassa sisäisen tasapainon rikkovaa kiihtymistä vastaan. Tämä defenssi vetoaa Toiseen. Toissijainen defenssi on täysin sanallinen ja tekee pohjatyön oireen kehittymiselle. Tällä defenssillä sisäinen ongelma pidetään loitolla Toisessa ja Toisen kautta. Toissijaisen torjunnan taustalla oleva motiivi onkin signaaliahdistus, joka muodostaa perustan sille, ettei subjekti halua tietää. Tällä tavalla tietyt ajatukset on suljettu pois eli lähetetty takaisin ulkopuolelle ja näennäisesti unohdettu. Kun näiden torjuttujen signifioijien tunnekuorma siirtyy neutraaleille sanoille, tämä mahdollistaa torjutun paluun. Se materiaali, jota ei kielellistetä, jää kiinni aikaisemmalle tasolle. Tämä automaattinen ahdistus ilmaantuu ilman välitystä. Se on erilaista kuin signaaliahdistus, jossa tietyt signifioijat toimivat välittäjinä subjektin ja vietin välillä. Toisin sanoen toissijaisessa torjunnassa signaaliahdistus voidaan aina liittää Toiseen. Näin ei ole ensisijaisen torjunnan kohdalla. Primaaritorjuntaan liittyvä automaattinen ahdistus on sidottu alun perin sisäiseen prosessiin. Automaattiahdistus on traumaattista, koska sitä ei voida prosessoida symbolisesti. Primaaritorjunta terminä antaa väärän vaikutelman, sillä kyse ei oikeastaan ole siitä, että jotain torjuttaisiin, vaan siitä, että jotain jää aikaisemmalle, ei-kielelliselle ilmaisutasolle.

Primaaridefenssin määräämä sekundaaridefenssi asettaa kestävän suhderakenteen subjektin, Toisen ja vietin välille pystyttäen toistomekanismin. Tämä toisto on sidottu kyseiseen suhderakenteeseen ja sille voidaan antaa eri nimiä käytetystä teoriasta riippuen: fundamentaalifantasia, kognitiivinen skeema, kiintymyssuhdetyyppi tai vuorovaikutusmalli.

Oire sanan psykoanalyyttisessa merkityksessä on tiedostamaton tuote, joka luo kompromissin ristiriitaisten impulssien välille ohittaen näin defensiivisen sensuurilinjan tietoisuuden ja tiedostamattoman välillä. Lacanin näkemyksen mukaan oireella on aina kielellinen rakenne suhteessa Toiseen. Oire on tuote, joka rakentuu taustalla olevassa fantasmaattisessa suhteessa Toiseen. Sekä Freudille että Lacanille jokainen oire on ratkaisuyritys, toisin sanoen imaginaarinen tapa vastata puutteeseen symbolisessa suhteessa ahdistusta aiheuttavaan reaaliseen. Oire ei ole kuitenkaan pelkästään imaginaarinen rakennelma, vaan jokaisen oireen ytimessä on jotain ruumiillista.

Oireet voidaan defenssin kahden eri tason perusteella erotella kahteen ryhmään: toisaalta on paljasta, merkityksetöntä ahdistusta ja toisaalta oireiden loputon sarja, jonka subjekti muodostaa alkuperäisen ahdistuksen hallitsemiseksi. Oiresarjan myötä subjekti saa lisää identiteettikerroksia. Oiresarjassa ahdistuksesta tehdään käsiteltävissä olevaa liittämällä se signifioijaan. Usein ahdistus itse katoaa pois näkyvistä. Oiresarjan roolina on varoittaa taustalla olevasta vaarasta assosiatiivisesti ja ja toimia siten suojana tuota vaaraa vastaan.

Aktuaalipatologia ja psykopatologia

Aktuaalipatologiaan ja psykopatologiaan erilaisuus perustuu siis ahdistuksen kielelliseen prosessointiin. Aktuaalipatologian tapauksessa alkuperäistä ahdistusta ei ole saatu sidottua kieleen ja merkityksiin, kun taas psykopatologiassa ahdistus on prosessoitu: on rakennettu merkityksiä ja oireita ahdistuksen käsittelemiseksi, ja niistä on tullut osa identiteettiä. Nykydiagnooseista aktuaalipatologisia ilmiöitä ovat esimerkiksi paniikkihäiriö, somatisaatio ja traumaperäiset stressihäiriöt. Psykopatologia taas voi saada jokaisessa subjektirakenteessa erilaisen muodon: neuroottisessa rakenteessa näitä ovat hysteria ja pakkoneuroosi, perverssissä rakenteessa parafilia ja psykoottisessa rakenteessa psykoosi. Siirtymä aktuaalipatologisesta psykopatologiseen positioon kuuluu myös normaaliin kehitykseen, jolloin se on yksinkertaisesti psykologista kehitystä ilman patologiaa.

Aktuaalipatologinen positio: paniikkihäiriö ja somatisaatio

  • Tiettyä ahdistusmuotoa alettiin kuvailla nk. paniikkikohtauksena sen jälkeen, kun huomattiin erään lääkkeen vaikuttavan lievittävästi tällaiseen ahdistukseen erotuksena toisenlaisesta, psykoottisesta ahdistuksesta. DSM-IV:ssä paniikkikohtausta kuvataan erillisenä akuuttina ahdistuskokemuksena, jossa potilaalla on tiettyjä oireita (hikoilu, hengenahdistus, huimaus, derealisaatio, kuolemanpelko…) jotka saavuttavat huippunsa hyvin lyhyessä ajassa. Aktuaalipatologian ja etenkin ahdistusneuroosin/paniikkihäiriön syy on siinä, ettei subjektin sisäinen viettikiihtymys saa lainkaan tai riittävää vastausta Toiselta. Sekundaariprosessia ei tapahdu, jolloin alkuperäinen kiihtymys muuttuu ahdistukseksi ja jopa eroahdistukseksi.
  • Toinen aktuaalipatologinen ongelma on somatisaatio, joka viittaa lääketieteellisesti selittämättömiksi jääviin ruumiillisiin oireisiin. Nykytutkimus osoittaa somatisaation yhteyden persoonallisuustekijään, jota kutsutaan aleksitymiaksi. Kirjaimellisesti aleksitymia tarkoittaa ”ei sanoja tunteille”. Käsitteellä on kolme ulottuvuutta: 1) vaikeus tunteiden tunnistamisessa, 2) vaikeus kuvailla tunteita toisille ja 3) ulkoisesti suuntautunut ajattelu. Nykytutkimuksen löytämä selitys somatisaatiolle – aleksitymia pysyvänä persoonallisuuden piirteenä – on yksinkertaisesti uusi määritelmä sille, mitä kutsuttiin aikanaan aktuaalineuroosiksi.

Aktuaalipatologian ja psykopatologian välissä: traumaperäinen stressireaktio ja rajatilapersoonallisuushäiriö

  • Traumaperäinen stressireaktio (PTSD) on yksi harvoista DSM-diagnooseista, joissa etiologia otetaan huomioon. Se viittaa ahdistukseen, joka johtuu psyykkisesti traumaattisesta kokemuksesta. Traumakokemus on varsin yleinen: yli puolet länsimaalaisista ihmisistä käy ennemmin tai myöhemmin läpi tällaisen järkyttävän tapahtuman. PTSD:n kehittyminen ei odotusten vastaisesti riipu trauman luonteesta vaan trauman toistoa edeltävistä persoonallisuuspiirteistä. Koko psykologinen kehitys alkaa nk. rakenteellisesta traumasta. Se, kuinka tämä rakenteellinen trauma työstetään, luo perustan mahdollisille myöhemmille häiriöille, kuten PTSD:lle.
  • Rajatilahäiriöt liittyvät vahvasti PTSD:hen. Oireet ovat samankaltaisia ja suuressa joukossa tutkimuksia on löydetty trauma rajatilapersoonallisuushäiriön pohjalta. Lacanilaisen psykoanalyytikon Paul Verhaeghen mukaan nykyisin rajatilapersoonallisuushäiriönä tunnettu oireyhtymä merkitsee subjektin ja Toisen välisen neuroottisen suhteen aktuaalipatologista positiota. Kyse on siis neuroottisesta subjektista, joka ensimmäisessä kohtaamisessaan viettikiihtymyksen kanssa ei saanut ollenkaan tai tarpeeksi Toisen signifioijia, joita olisi tarvittu sekundaariprosessin liikkeelle saattamiseen. Klassinen rajatila (neuroosin ja psykoosin välimuoto) sijoittuu Verhaeghen mukaan neuroottisen rakenteen aktuaalipatologisen ja psykopatologisen position väliin, painon ollessa kuitenkin aktuaalipatologialla.

Psykopatologinen positio: hysteria ja pakkoneuroosi

  • Hysteeristä neuroosia itsessään ei löydy DSM-luokittelusta. Tätä voidaan selittää osittain siihen liittyvillä negatiivisilla mielikuvilla ja feministisillä reaktioilla. Myös hysteeristen ilmiöiden epäjohdonmukaisuus on johtanut päätelmään siitä, ettei niitä ole olemassa. Kuten jokainen psykopatologia, hysteria palautuu tiettyyn rakenteelliseen suhteeseen subjektin ja ensimmäisen ja toisen Toisen välillä haluun liittyen. Oireet ilmenevät eri tavoin suhteesta riippuen, mutta niitä voidaan yleisesti luonnehtia riippuvuudella, identifikaatiotaipumuksella ja konfliktien välttämisellä. Hysteerinen ahdistus johtuu siitä, ettei toisen halua saada tyydytetyksi, toisin sanoen epäonnistumisesta.
  • Hysterian tavoin pakkoneuroosi on alkuperäisen suhteen ensimmäiseen ja toiseen Toiseen toistoa halun osalta. Pakkoneuroosi on kuitenkin vähemmän moninainen kuin hysteria. Yleisiä piirteitä ovat taipumus itsenäisyyteen ja etäisyyden ottamiseen, joihin liittyy horjuvuuden ja epäilyn tunteita. Siinä missä hysteria liittyy trauman ja mielipahan ylenmääräisyyteen, pakkoneuroosiin pätee vastakkainen: oletuksena kyse oli liiallisesta mielihyvästä, joka koettiin traumaattisena. Pakkoneuroosissa ahdistus johtuu toisen halun ylityydyttämisen aiheuttamasta katoamisesta.

Subjektirakenteet

Neuroottinen rakenne

Neuroottinen subjektirakenne on lacanilaisessa psykoanalyysissa normaalin kehityksen tulos. Neuroottiseen rakenteeseen voi muiden rakenteiden lailla liittyä aktuaalipatologisia tai psykopatologisia ilmiöitä, joita kutsutaan neurooseiksi. Neuroottisella subjektilla ei ole perverssin subjektin taikakalua, josta ammentaa nautintoa isän-nimestä välittämättä. Neurootikolle kaikki on isän-nimen säätelemää ja määräämää: maailmalla on järjestyksensä, johon neurootikon on sopeuduttava. Neurootikko on yksi muiden joukossa – ja sikäli eräänlainen mallikansalainen. Nautinnon kannalta tällä on kuitenkin seurauksensa, hinta ”normaaliudesta”: neurootikon halu kiertää täyttymättömän puutteen ympärillä eikä hän löydä palaa taivaasta mistään.

Perverssi rakenne

Mitä tahansa perversion määritelmää käytetäänkin, siihen sisältyy aina ajatus (seksuaalisen, juridisen jne.) normin rikkomisesta. Perversiossa isän-nimelle alistumista leimaa eräs mutta: subjekti muodostuu alistumalla isän-nimelle jotain tiettyä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Isän-nimi säätelee kaikkea muuta paitsi tätä jotain, mikä ruumiillistuu kyseisen perversion fetississä. Kun psykoottisella koko kaikkeus kieltäytyy isän-nimen normalisoivasta vaikutuksesta, perversiossa vain fetissi kieltäytyy seuraamasta isän-nimen lakia. Periaatteessa fetissinä voi toimia lähes mikä tahansa. Fetissi ei siis väistämättä ole jotain niin dramaattista kuin esimerkiksi pedofiliaa, ja se voi vaikuttaa suorastaan viattomalta, joskin – neuroottisesta näkökulmasta – oudolta. Oleellista on, että subjektin nautintotaloudessa jokin tekijä rikkoo isän-nimen normalisoivan vaikutuksen ja jokin konkreettinen ikään kuin ruumiillistaa lähes rajattoman nautinnon, jolle fetissi antaa kuitenkin subjektin kannalta turvalliset rajat eikä subjektia uhkaa samankaltainen pirstoutuminen kuin psykoosissa.

Normaalissa oidipaalivaiheessa isän tehtävä on luoda tilanne, jossa lapsen kehittyminen edelleen on mahdollista. Perverssissä kehityksessä tätä ei tapahdu, vaan äiti rajaa lapsen passiiviseksi objektikseen. Tämän peilauksen vuoksi lapsi jää äidin kontrolliin, osaksi äitiä, eikä lapsi pääse sisään omaan viettiinsä representaatioiden kautta. Kolmantena hahmona isä rajautuu voimattomaksi, merkityksettömäksi katselijaksi. Tämän auktoriteetti-Toisen latistaminen palaa kuvioihin myöhemmin, kun pervertikko ottaa lain omiin käsiinsä nautinnon suhteen. Pervertikolla separaatioita ei tapahdu, ja kaikki lisäkehitys omaksi identiteetiksi estyy. Perversion perustana toimii tämä traumaattinen historia, joka voi vaihdella pahoinpitelystä psyykkiseen alistamiseen. Subjektin perverssi käyttäytyminen toimii toistopakkona, joka toistaa pahoinpitelyä aktiivisella tavalla. Toinen on pidettävä kontrollissa hinnalla millä hyvänsä, tarkoitus on paeta menneisyyden passiivisesta asemasta.

Psykoottinen rakenne

Subjektiksi tuleminen merkitsee aina kielelliseksi subjektiksi tulemista. Psykoottinen subjektinmuodostus on kuitenkin radikaalisti erilaista kuin neuroottinen tai perverssi kehitys. Lacan kuvaa sen taustalla olevaa prosessia  isän-nimen poissulkemisena. Tällä käsitteellään hän viittaa radikaaliin poissaoloon: alkuperäinen viettijännite  (objekti pikku a), joka normaalitilanteessa työstetään fallisesti ja siirretään paikaltaan toiseen Toiseen, pysyy psykoosissa alkuperäisessä muodossaan. Tämä tarkoittaa sitä, että normaali perusta selviytymiselle puutteen kanssa ja halun käsittelemiselle puuttuu. Tämän seurauksena psykoottinen kohtaa nautinnon ylimäärän ilman hoitokeinoa. Psykoottisen ihmisen suhde kieleen muodostuu perustavalla tavalla erilailla kun ei-psykoottisen ihmisen. On aivan kuin ”normaalikieli” hylkäisi psykoottisen tai psykoottinen hylkäisi normaalin kielen ja alkaisi puhua omaa, yksityistä kieltään. Niinpä psykoottiselle potilaalle jokin ulkopuolisesta triviaalilta vaikuttava sana tai asia saattaa saada suunnattoman merkityksen, ikään kuin tuo sana tai asia olisi Jumala itse tai vähintään suoraan Jumalalta peräisin. Siinä missä ei-psykoottinen hyväksyy tietyt sanat ja säännöt yhteisiksi (ja siten alistuu ja altistuu niille), on psykoottisen ihmisen mahdotonta hyväksyä tällaista yleistä säätelevää ja alistavaa tekijää. Isän-nimen kieltäminen johtaa symbolisen rekisterin kautta jäsentyneen maailman romahtamiseen tai pirstoutumiseen – tai sen muodostumisen epäonnistumiseen. Niinpä muun muassa ero ulkoisen maailman ja sisäisten tuntemusten välillä katoaa ja sisäisestä tulee ulkoista – yhtä lailla kuin ulkoisesta sisäistä: toisaalta ihminen esimerkiksi kuulee omia ajatuksiaan ulkopuolelta kuuluvina ääninä, toisaalta ihminen uskoo ohjailevansa ulkomaailman tapahtumia omien ajatustensa voimalla. Psykoottisen prosessin kehitys on yhtä pitkällistä yritystä prosessoida defensiivisesti ruumiillisen jännitteen reaalista, yritystä symbolisoida sitä eli siirtää se Toiseen. Psykoottisen täytyy rakentaa symbolinen suoja kokonaan itse, mikä johtaa järjestelmällisten harhaluulojen muodostumiseen. Psykoosi on erityinen tapa olla kielessä.

Psykoottinen rakenne kehittyy samaan tapaan kuin muut kaksi rakennetta: aktuaalipatologiasta symbolis-imaginaarisen kautta psykopatologiaan. Psykoottisessa rakenteessa aktuaalipatologia ilmenee skitsofreniana, rajavaihe paranoiana ja psykopatologia parafreniana.

Lacanilainen diskurssiteoria ja diagnostiikka

Lacan pyrki nk. diskurssiteoriansa avulla selittämään kaavoin, mistä psykoanalyysissa oli kyse diskurssina muiden diskurssien joukossa, ja osoittamaan siten, mikä tekee psykoanalyysista niin erityisen ja arvokkaan diskurssin.

Lacanin diskurssiteorian perustan muodostaa seuraava kehikko:

toimija → toinen

↑                 ↓

totuus // tuote

Tämän kehikon avulla kuvataan eroja neljän eri diskurssityypin välillä. Nämä neljä eri diskurssia ovat herran diskurssi, yliopistodiskurssi, analyytikon diskurssi ja hysteerikon diskurssi, jotka muodostavat yhdessä loogisen kokonaisuuden.

Diskurssiteorian peruskehikon vasemmassa yläkulmassa on näkyvä toimija, hän tai se, joka on ikään kuin aktiivinen kyseisessä diskurssissa. Tämä toimijan asema ei ole automaattisesti subjektin asema, vaan subjekti on näkyvän toimijan asemassa vain tietynlaisessa diskurssimuodossa, johon palataan alla. Peruskehikon oikeassa yläkulmassa on puolestaan toinen, johon toimijan toiminta kohdistuu. Tätä toiminnan kohdistumista merkitään nuolella. Näkyvän toimijan ja toisen välillä on kuilu, mahdottomuus, joka erottaa näkyvän toimijan toisesta. Vasemmassa alanurkassa on totuuden asema ja oikeassa alanurkassa on tuotteen paikka; näiden välillä vallitsee kykenemättömyys, impotenssi (//).

Eräänlainen kaikkien diskurssien prototyyppi ja alkudiskurssi on herran diskurssi, sillä juuri herran diskurssi nimeää; asiat siksi, miksi niitä kutsutaan. Näin ollen herran diskurssi on diagnostiikan kannalta keskeinen: siinä määrin kuin diagnostiikka ymmärretään todettujen patologisten ilmiöiden nimeämiseksi ja luokitteluksi, kyse on mitä ilmeisimmästä herran diskurssista.

S1 → S2

↑       ↓

$ // a

herran diskurssi

Herran diskurssissa herrasignifioija (S 1) nimeää kaikki muut signifioijat (S 2) määräten ja määrittäen niitä. Tämän totuutena on subjektin jakautuminen ($) ja tuotteena määrittämätön objekti (a). Tämä implikoi monta asiaa. Ensinnäkään herrasignifioija ja sen määräämät signifioijat alistavat subjektin ja objektin alleen. Toisaalta signifioijat eivät tavoita subjektia eivätkä objektia, vaan pysyvät niistä erotettuina: herran antama nimi ei loppujen lopuksi tavoita subjektia eikä objektia, vaan ainoastaan toisia signifioijia.

Herran diskurssia voidaan pitää siinä mielessä perustavana diskurssina, että muut diskurssit näyttävät olettavan herran diskurssin toiminnan oman toimintansa ennakkoehtona: jonkun on nimettävä asiat ja määritettävä signifioijat. Psykodiagnostiikassa tämä tulee hyvin esiin usealla tasolla: jonkun tai joidenkin on ensinnäkin luotava ja määritettävä tautiluokitukset ja jonkun tai joidenkin on puolestaan luokiteltava potilaat tautiluokituksen pohjalta. Kaikkein alastomimmillaan ja karuimmillaan psykodiagnostiikassa ei ole kyse mistään muusta. Psykodiagnostiikka on kuitenkin tapaana pukea yliopistodiskurssin harsoon:

S2 → a

↑        ↓

S1 // $

yliopistodiskurssi

Yliopistodiskurssissa toimijana on ”tieto” (S 2), jonka pohjalta lähestytään objektia (a) ja jota sovelletaan kyseiseen objektiin. Tiedon taustalla on kuitenkin herrasignifioija, jota ei kyseenalaisteta ja jota ei tässä diskurssissa pystytäkään kyseenalaistaman, koska se pysyy taustalla. Psykodiagnostiikan kohdalla tämä tulee hyvin esiin siinä, että diagnoosin tekijä vetoaa mitä erinäisempään tietoon – esimerkiksi tietoon kyseisen diagnoosin esiintyvyydestä;, komorbiditeetista jne. – samalla kun taustalle jää; koko diagnoosijärjestelmän perustuminen viime kädessä herrasignifioijaan ja herran diskurssiin, siihen, että joku on enemmän tai vähemmän satunnaisesti päättänyt näin. Tämä herran diskurssin ja yliopistodiskurssin yhteistoiminta on olennaista ymmärtääksemme lacanilaista psykologiakritiikkiä: lacanilaisesta näkökulmasta psykoanalyysi ei ole psykologiaa eikä oikeastaan edes psykoterapiaa siinä mielessä kuin sana psykoterapia nykyään usein ymmärretään (yliopistodiskurssin sovelluksena).

Yliopistodiskurssissa tuotteen positiossa on jaettu subjekti ($): yliopistodiskurssin takia subjekti on jaetumpi kuin koskaan aikaisemmin – samalla kun se on suljettu pois yliopistodiskurssin ”objektiivisuudesta”. Yliopistodiskurssin ylätason nuolen (→) implikoima mahdottomuus ilmaisee, ettei tieto koskaan tavoita objektiaan, samalla kun alatason tuplapuomi merkitsee ylittämätöntä eroa herrasignifioijan (S 1) ja jaetun subjektin ($) välillä. Subjekti pysyy erillään myös tiedosta sijaiten aivan eri tasolla. Käytännössä tämä tulee esiin siinä, että syy subjektin ongelmiin on yliopistodiskurssissa aina subjektin ulkopuolella, ei subjektissa itsessään. Nykyään doksaksi ja dogmiksi muuttunutta jaottelua käyttäen syy on geeneissä tai/ja ympäristössä, jotka kumpikin ymmärretään joksikin subjektin ulkopuoliseksi: subjekti on saanut ne geenit, vanhemmat, kokemukset jne., jotka on saanut, ja niissä on kaikkien ongelmien syy.

Lacanilaisessa diskurssiteoriassa psykoanalyysi saa aikaan murroksen ja muutoksen tähän herran diskurssin ja yliopistodiskurssin hallitsemaan estabilismenttiin. Analyytikon diskurssissa toimijan paikalla onkin objekti (a) halun syynä:

a →  $

↑        ↓

S2 // S1

analyytikon diskurssi

Analyytikon diskurssissa halun tuntematon objektisyy (a) puhuttelee subjektia ($) ja saa diskurssin käyntiin. Arvoituksena a nostaa esiin nimenomaan subjektin oman jakautumisen, sen, ettei subjekti ole kotonaan omassa itsessään eikä kielessään. Käytännössä tämä tarkoittaa toisaalta sitä, että analyytikko ruumiillistaa arvoituksellisen a:n, ja subjekti kysyy, mitä analyytikko haluaa (juuri tätä kutsutaan transferenssiksi), ja toisaalta sitä, että analyytikko kääntää subjektin huomion niihin puoliin subjektin toiminnassa ja diskurssissa, joita subjekti ei hallitsee (klassiset esimerkit tästä ovat unet ja kielenlipsahdukset). Tällaisena analyytikon diskurssi kääntää ikään kuin herran diskurssin nurinniskoin. Seurauksena tästä on, että subjektin diskurssia aiemmin hallinnut tai hallinneet herrasignifioijat tuodaan kosketuksiin muiden signifioijien kanssa niin, etteivät herrasignifioijat voi määrätä, hallita ja määrittää yksipuolisesti toisia signifioijia. Tässä mielessä herrasignifioija S 1 tuotetaan analyytikon diskurssissa uudelleen – mikä selittää, miksi se on tuotteen paikalla oikeassa alakulmassa – mutta nyt ikään kuin ”dialektisoituna”. Näin herrasignifioija ei jää subjektin ulkopuoliseksi ja subjektia hallitsevaksi (S 1 ei ole subjektin yläpuolella), vaan päinvastoin se subjektivisoidaan (jaettu subjekti $ on S 1:n päällä). Totuuden paikalla on puolestaan tieto/muut signifioijat S 2, mutta diskurssin luonteesta – joka määrittyy diskurssin ylätasolla a:n puhutellessa $:ää – johtuen tieto kertoo nyt totuutta subjektin jakautumisesta ja on sekin subjektivisoitua tietoa ja totuutta. Toisin sanoen analyytikon diskurssissa totuutta ei anneta ulkopuolelta eikä sitä sanella subjektille, vaan sen sijaan se on totuutta, jonka subjekti itse tuottaa omasta jakautuneisuudestaan.

Näin meille jää jäljelle hysteerikon diskurssi, jonka Lacan kirjoittaa seuraavasti ja jonka analyytikon diskurssi manaa esiin:

$  →  S1

↑        ↓

a // S2

hysteerikon diskurssi

Hysteerikon diskurssissa toimijan paikan ottaa jakautunut subjekti $, joka puhuttelee herrasignifioijaa S 1 kyseenalaistaen sen. Nyt totuuden paikalla on arvoituksellinen halun objektisyy a koko diskurssin taustalla olevana pyörittäjänä, samalla kun tuotteen paikalla on tieto/muut signifioijat, jotka dialektisoidessaan herrasigfioijan tuottavat samalla tietoa jaetusta subjektista ja tämän halun objektisyystä. Näemme nyt, kuinka toisaalta herran diskurssi ja yliopistodiskurssi ja toisaalta analyytikon diskurssi ja hysteerikon diskurssi muodostavat kumpikin toiminnallisen diskurssiparivaljakon, jossa kumpikin diskurssimuoto tukee toista. Samalla nämä parivaljakot ovat keskenään dynaamisessa ja antagonistisessa riippuvuussuhteessa, sillä ilman herran diskurssia hysteerikon kysymys olisi mieletön, ja ilman hysteerikkoja, joita määrätä, herran diskurssi oli merkityksetön.

Paul Verhaghe: Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä, Apeiron 2010

Wikipedia

Janne Kurki: Lacan, Jacques Marie

Janne Kurki: Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta, Psykoterapia-lehti, 2008

Jätä kommentti